Sivityksen kehto

Etelä-Karjala-instituutin blogissa pohditaan ja kommentoidaan maakunnan ajankohtaisia teemoja. Blogissa instituutin asiantuntijat ottavat kantaa maakunnan ajankohtaisiin tapahtumiin, hankkeisiin ja ilmiöihin.
Kasvata Etelä-Karjalan sydämen sivistystä ja osallistu keskusteluun!

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Yliopistojen nimenmuutokset – katsaus maailmalle



Korkeakoulututkimusta harrastavana olen alan tutkimuksia selaillessani törmännyt siihen, että yliopistot kokevat yhä enemmän painetta muuttaa paitsi organisaatioidensa rakennetta ja toimintatapoja, myös erilaisia symboleja erottuakseen muista ja luodakseen kilpailuetua muihin nähden. Tätä muutosta on nimitetty mm. akateemisen kapitalismin esiinmarssiksi (Slaughter & Leslie 1997). Yliopistojenkin kohdalla on koettu yhä tärkeämmäksi se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Mielikuvat ovat merkittävissä määrin haastamassa tiedon ja sen välittämisen keskeisimpänä välinearvona. Mielikuvien avulla pyritään hallitsemaan kehityskulkuja ja ohjailemaan ihmisten päätöksiä. Yliopistojen kohdalla yksi yllättävänkin yleinen tapa (yrittää) luoda/säilyttää myönteistä imagoa ja mainetta on ollut organisaation uudelleen nimeäminen. Joidenkin arvioiden mukaan 50–60 % USA:n yliopistoista ja collegeista on käynyt läpi vähintään yhden nimenmuutoksen (Moorer 2007). Iso-Britanniassa puolestaan vuosien 1995–2010 välisenä aikana yhteensä 54 korkeakouluiksi luettavaa instituutiota on muuttanut nimeään (Tight 2013). Tästä huolimatta ilmiö on yllättävän vähän tutkittu korkeakoulututkijoiden keskuudessa (ks. kuitenkin Koku 1997; Treadwell 2003; Moorer 2007; Tight 2013). Usein mallia yliopistojen ja korkeakoulujen nimenmuutoksille onkin haettu suoraan yritysten brändin rakentamista tarkastelevista tutkimuksista tai konsultin pakeilta. Tämä herättää mielenkiintoisen kysymyksen siitä, kuinka suuret yhtäläisyysmerkit yritysten ja yliopistojen välille voidaan vetää.

Tarkasteltaessa yliopistojen nimenmuutosta käsittelevää (angloamerikkalaista) tutkimusperinnettä, voidaan muutokselle löytää ainakin kolme syytä. Ensinäkin uudelleennimeämiset ovat liittyneet meillä ammattikorkeakouluiksi rinnastettavien oppilaitosten (polytechnics/university college) saamaan yliopistostatukseen sekä korkeakoulujen/yliopistojen yhdistymisiin (Suomessa Aalto yliopisto ja Itä Suomen yliopisto) tai niiden muuttoon kokonaan toiselle paikkakunnalle (Moorer 2007; Tight). Sitä vastoin rakenteensa, statuksensa ja toimipaikkansa säilyttänyt yliopisto on turvautunut uuteen nimeen huomattavasti harvemmin. Lähinnä kyseessä on ollut tarve hioa olemassa olevaa nimeä, kuten tapahtui englantilaisen Loughborough University of Technologyn kohdalla vuonna 1996, jolloin se päätyi vähemmän rajaavaan nimeen jättämällä pois loppuosan of Technology.

Toisekseen nimenmuutokset ovat liittyneet huonosti tunnettujen ja toiminnan laadusta epävarmojen korkeakoulujen imagonluontiin. Usein taustalla on väijynyt (a) konkreettinen kriisi; ( b) enemmän tai vähemmän uskottava mielikuva/pelko aseman heikkenemisestä tulevaisuudessa; tai (c) näiden yhdistelmä. Yhden huvittavan esimerkin tarjoaa Pennsylvaniassa, lähellä Philadelphiaa sijaitseva Arcadia University. Tämä yksityinen, lahjoituksilla ja opiskelijamaksuilla pääasiassa toimintansa rahoittava opinahjo tunnettiin vuoteen 2001 asti nimellä Beaver College (nimi tuli piirikunnan mukaan). Erään tulkinnan mukaan (ks. Kirp 2003: 12–13) nimen kaatoi USA:ssa suureen suosioon 1990-luvulla noussut Mies ja Alaston Ase -elokuva, jossa pääosan esittäjä Leslie Nielsen heittää vastanäyttelijälleen, Priscilla Presleylle kaksimielistä huumoria edustavan lausahduksen: ”Nice beaver”. Lausahdus rupesi elämään omaa elämäänsä ihmisten keskuudessa, ja alatyylisenä ilmauksena se johti Internetissä siihen, että verkon sisältöä valvovat filtterit estivät toisinaan nettisurffaajien pääsyn yliopiston sivuille vuosituhannen taitteessa. Lisäksi yliopistossa säikähdettiin nimityksen heijastuvan negatiivisesti uskonnollisten alumnien ja muiden potentiaalisten lahjoittajien haluun tukea sen toimintaa. Kun samaan aikaan yliopistossa havaittiin huono menestys uusista maksavista opiskelijoista kilpailtaessa, opinahjon johto teki konsultin suosituksesta päätöksen muuttaa oppilaitoksen uudeksi nimeksi Arcadia University.     

Kolmas yleinen syy nimenmuutokselle on ollut halu hakea selvempää maantieteellistä asemaa yliopistolle. Usein taustalla on ollut (pikku)kaupunkiin identifioituvan yliopiston halu tulla viitatuksi suurempaan maantieteelliseen alueeseen (region of location -strategia). Tästä on esimerkkinä University of Paisley, joka otti vuonna 2007 käyttöön nimen University of the West of Scotland. Vastaavasti on olemassa juuri päinvastaisia kaupunkihakuisia nimeämisstrategioita (city of location -strategia). Tällaisesta voidaan mainita vaikkapa University of Central England, joka halusi vuonna 2007 lanseeratussa uudessa nimessään, Birmingham City University, painottaa sijaintiaan Britannian toiseksi suurimmassa kaupungissa. Nimenmuutoksen on tulkittu liittyneen osittain suurkaupunkien merkityksen korostumiseen eri paikkojen ja alueiden välisessä globaalissa kilpailussa (Peluso & Guido 2012; Tight 2013).

Huolimatta siitä, että uudelleen nimeäminen on ollut verrattain yleistä Iso-Britanniassa ja USA:ssa – etenkin huonosti tunnettujen ja opetuspainotteisten korkeakoulujen kohdalla, asiaa tutkineet kehottavat harkitsemaan kaksi kertaa tämän työkalun hyödyntämistä (Koku 1997; Moorer 2007; Tight 2013). Parhaimmillaan omalaatuinen (kuten walesilainen kymrin kielellä nimetty Glyndwr University), unohtumaton, luottamusta herättävä ja houkutteleva nimi saattaa toimia kilpailuetuna imagonrakennuskilpailussa (Peluso & Guido 2012). Pahimmillaan uusi nimi jää vain symboliseksi eleeksi tai ylhäältä alas pakotetuksi uudistukseksi, jolla ei ole tarttumapintaa yliopiston identiteettiin. Mikäli nimenmuutos jää silmänkääntötempun asteelle, sillä voidaan jonkin aikaa vakuuttaa ulkoiset sidosryhmän edustajat, mutta tuskin yliopistossa työskenteleviä, jotka viime kädessä luovat toiminnallaan yliopiston identiteetin ja maineen (Stensaker & Norgård 2001). Edellä viitatut tutkijat haluavatkin painottaa sitä, että mikäli nimenmuutosprosessiin kaikesta huolimatta lähdetään, sen huolelliseen suunnitteluun ja toteutukseen on hyvä ottaa mukaan niin henkilökunta, opiskelijat kuin ulkopuoliset yhteistyökumppanit. Viime kädessä teot luovat nimeä, eikä päinvastoin.                

Mikko Kohvakka

Lähteet:

Kirp D.L. 2003. Shakespeare, Einstein, and the bottom line: The marketing of higher education. Harvard: Harvard University Press.

Koku, P.S. 1997. What in the name? The impact of strategic name change on student enrolment in colleges and universities. Journal of Marketing for Higher Education 8 (2): 53–71.

Moorer, Cleamon 2007. A University Name Change: Significance of Faculty Involvement. Journal of Marketing for Higher Education 17 (1): 117145.

Peluso, Alessandro & Guido, Gianluigi 2012. Effects of geographical university names on users’ perceptions. Journal of Brand Management 19: 4: 344357.

Slaughter, Sheila & Leslie, Larry 1997. Academic capitalism. Politics, policies and the entrepreneurial university. Baltimore & London: The Johns Hopkins University.       

Stensaker, Björn & Norgård, Jorunn Dahl 2001. Innovation and isomorphism: A case study of university identity struggle 1969–1999. Higher Education 42: 4: 474–492.

Tight, Malcolm 2013. Institutional churn: institutional change in United Kingdom higher education. Journal of Higher Education Policy and Management 35 (1): 1120.

Treadwell, D.F. 2003. Can your institution’s name influence constituent response? An initial assessment of consumer response to college names. Public Relations Review 29 (2): 185–197.

tiistai 12. elokuuta 2014

Kun arvot muuttuvat mutta rituaalit eivät


Kuva: Janne Karaste
Kesälomien jälkeen työpaikan kahvipöytäkeskustelut pyörivät lomatapahtumissa. Kuka on käynyt missäkin, ovatko kelit suosineet ja minkälaisia elämyksiä on kertynyt jälkikäteen muisteltavaksi. Niin meilläkin. Tutkijoiden keskuudessa jutut vaan usein kääntyvät pohdinnoiksi siitä, miten omat kokemukset liittyvät pinnalla oleviin käsitteisiin ja tutkimusaiheisiin.

Tällä kertaa päädyimme puhumaan erilaista rituaaleista, joihin osa meistä oli osallistunut. Rituaalit ovat ihmisten toistuvaa, hyvin säännönmukaista ja usein myös ulospäin näkyvää toimintaa, jolla on jonkinlainen merkitys suorittajalleen. Rituaaleilla ajatellaan usein olevan jokin ylevämpi, pyhä merkitys ja tästä syystä ne yhdistetään usein uskonnolliseen käyttäytymiseen. Rituaaleja kuitenkin liittyy kaikkiin ihmisen toimintoihin, niin arkeen kuin juhlaankin. Esimerkiksi syntymä- ja nimipäivien vietto voidaan nähdä rituaalina. Usein rituaalit ovat kokemuksellisia ja kehollisia. Rituaalit ovat aina kulttuurisidonnaisia ja paras esimerkki tällaisesta on keväisin toistuva suvivirsi koulujen päättäjäisjuhlissa. Alun perin uskonnollinen virsi, joka on aikojen saatossa vakiintunut koulujen kevätrituaaliksi ja menettänyt uskonnollista merkitystään.

Rituaalit ympäröivät meitä kaikkialla, mutta meidän keskusteluissamme nousi esille se, kuinka suhtautua rituaaliin, jolla ei ole itselle merkitystä tai joka herättää jopa negatiivisia tunteita. Onko rituaaliin osallistujan alistuttava kaavaan? Onko mahdollista puhua jopa pakotetuista rituaaleista, koska poistuminen tulkittaisiin hyvin epäkohteliaaksi, jopa vihamieliseksi?

Rituaalit, joista keskustelimme pitkään, koettiin kesäleirillä Suomen lipun edessä, sotilasvala-tilaisuudessa ja kotiseutumatkalla Karjalankannaksella. Kesäinen urheiluleiri käynnistyi lipunnostolla ja Suomen lipun noustessa salkoon lapset ja nuoret seisoivat rivissä ja kajauttivat ilmoille laulun ”Siniristilippumme”. Kokijassa, jonka lapset osallistuivat leiriin, tilanne aiheutti monia ristiriitaisia tunteita: ”Mikä leiri tämä olikaan? Miksi laulu pitää laulaa ja onko tämä oikea tapa opettaa isänmaallisuutta? Pitäisikö minun olla isämaallisempi, enhän edes osaa laulun sanoja. Haluanko, että lapseni oppivat tämänkaltaista isänmaallisuutta? Olisinko valmis kuolemaan lippuni edestä? Olisipa tilanne äkkiä ohi.” Ristiriitaisista tunteista huolimatta kokija oli pakotettu ottamaan rituaaliin osaa ja osaltaan näyttämään lapsille ja nuorille, miten heidän tulee tilanteessa käyttäytyä. ”Lakit pois päästä, ryhti suoraksi, katseet lippuun ja pulinat pois.”  

Isänmaallisuuden rituaalin lipun edessä kohtasi myös tutkija-kollega, joka oli äitinä seuraamassa sotilaiden valatilaisuutta. Rituaalina tilaisuus oli virallinen, perinteinen, ylevä. Kaiuttimista kajahteli: ”… Milloinkaan en sukulaisuuden, ystävyyden, kateuden, vihan tai pelon vuoksi enkä myöskään lahjojen tai muun syyn tähden toimi vastoin palvelusvelvollisuuttani...” Läheisiä kehotettiin tukemaan sotilasta tämän valan noudattamisessa. Kokija oli jälleen rituaali-ristiriidassa: ”Mitä minulta odotetaan? Tuenko poikaani väärin jos ymmärrän isänmaallisuuden ja palvelusvelvollisuuden toisin?”

Kolmas rituaali oli seppeleen lasku karjalaisella kotiseutumatkalla, joilla seppeleitä lasketaan kaatuneiden sotilaiden muistomerkeille ja hautausmaille korostamaan sitä, että me vielä muistamme. Tapahtuma on sinänsä kaunis ja kunnioitettava, mutta kun rooli muuttuu katsojasta rituaalin suorittajaksi, ei tilanne olekaan niin helppo: ”Me ollaan ajateltu, että nyt on teidän nuorempien vuoro laskea seppele.” Kokija tuntee selviävänsä seppeleen laskusta kunnialla, mutta hänen päässään pyörii kysymyksiä. ”Miksi minä? Miksei joku muu, jolla olisi oikeanlainen suhde tähän paikkaan, tähän asiaan?” Ja kuitenkin – onhan kokijallakin omanlaisensa suhde tuohon paikkaan. Rituaaliin osallistuminen vahvistaa yhteenkuuluvuutta toisten osallistujien kanssa, vaikka rituaali itsessään tuntuukin oudolta ja ehkä hieman pakotetulta.

Rituaalien kokemuksellinen tulkinta on sidoksissa vallitsevaan arvomaailmaan. Arvojen muuttuminen tarkoittaa väistämättä muutosta myös rituaalien yksilöllisessä merkityksessä. Vuosisadan alun perinteiset talonpoikaiset käsitykset arvojen ohjaajina (ahkeruus, avioliitto ja perhe) ovat nyt saaneet rinnalleen vahvasti yksilöllisiin valintoihin keskittyviä elämän ohjastajia. Jos ajatellaan valatilaisuutta, voidaan pohtia, mitä vala merkitsi sotilaille ja miten valapäivän osallistujat katsomossa ymmärsivät tuon isänmaallisen rituaalin vuonna 1918 vuoteen 2014 verrattuna.

Mihin rituaaleja sitten tarvitaan? Tarvitaanko vanhoja rituaaleja enää lainkaan, jos ihmisten arvomaailma muuttuu? Rituaalit ovat kommunikaatiota, viestin välittämistä toisille, ja ne lujittavat osallistujien kuulumista tiettyyn ryhmään. Ryhmään kuuluminen on ihmiselle tärkeää, osaan elämän rituaaleista onkin siis mukavaa ja helppoa osallistua. Paras tapa suhtautua hämmentäviin rituaaleihin on ehkä ihmettely ja tarkkailu. 

Sari Janhunen, Virpi Kaisto ja Kristiina Korjonen-Kuusipuro

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Stereotypioiden musertava voima



Ihmisten käyttäytymistä ohjaavat asenteet ovat opittuja. Ne syntyvät ryhmissä, jonka vaikutuspiirissä elämme. Perhe, ystävät, koulu ja media ovat pitkälti luoneet meistä sellaisia kuin olemme. Vähätellä ei sovi myöskään äkkinäisten historiallisten tapahtumien ja pitkään jatkuneiden historiallisten prosessien merkitystä asenteiden synnyssä. Nimenomaan aika vaikuttaa asenteiden pysyvyyteen. Mitä pidempään tiettyjä käsityksiä kuulee toistettavan, sitä hankalampaa syntynyttä mielikuvaa on muuttaa. Aika synnyttääkin stereotypioita, laajasti jaettuja uskomuksia jonkin ihmisryhmän tai asiantilan luonteesta. Vuosikymmenten mittaan olemme saattaneet omaksua käsityksen siitä, että pojat ovat tyttöjä parempia matematiikassa tai että ”pakonomainen” ruotsin kielen opiskelu haittaa muiden, tärkeämmiksi koettujen kielten omaksumista.

Stereotypioiden voima on kuitenkin kulttuurisidonnaista ja sen haitallisilta ilmentymiltä voi myös suojautua. Ruotsalaiset matematiikkaan ja psykologiaan perehtyneet tutkijat Kimmo Eriksson ja Torun Lindholm ovat tutkimustulostensa perusteella esittäneet, että ruotsalaiset naiset ovat immuunimpia mielikuville miesten ylemmyydestä matematiikan rintamalla kuin heidän yhdysvaltalaiset siskonsa. Luomassaan sekä miehiä että naisia sisältäneessä koeasetelmassa tutkijat luetuttivat osalla opiskelijoista esseen, jossa korostettiin naisten miehiä huonompaa menestystä matematiikassa. Essee vaikutti kokonaisvaltaisesti positiivisesti miesopiskelijoiden suoriutumiseen. Ruotsalaisiin naisopiskelijoihin esseellä oli paljon vähemmän vaikutusta kuin yhdysvaltalaisiin naisopiskelijoihin, joiden tulokset jäivät paljon miesopiskelijoiden saavutuksista. Syntynyttä eroa tutkijat selittivät Ruotsin pitkään jatkuneella, sukupuolten tasa-arvoon tähtäävällä yhteiskuntapolitiikalla. Yhdysvalloissa vahvemmin vaikuttavat stereotyyppiset käsitykset sukupuolten ”luontaisista” eroavaisuuksista näkyivät ruotsalaistutkijoiden mukaan testissä selvästi.

Tutkimuksen tulokset antavat aihetta pohdintaan siitä, miten stereotypiat ohjaavat käsityksiämme täällä Suomessa. Yksi tutkimisen arvoinen tapaus voisi olla stereotypioiden vaikutus ruotsin kielen koetuloksiin. Suomessa on jo yli sadan vuoden ajan noussut säännöllisin väliajoin pintaan kiivaita kielikiistoja suomen ja ruotsin kielen asemasta. Olisikin mielenkiintoista selvittää, miten vanhempien, ystävien, koulun ja laajemmin yhteiskunnan välittämä puhe ruotsin kielestä ja ruotsalaisuudesta vaikuttavat lasten asenteisiin ja koetuloksiin heidän kasvaessa kohti aikuisuutta.   

Mikko Kohvakka

tiistai 27. toukokuuta 2014

Antropologi aurinkopaneelityömaalla

Vietin viime viikonloppuna kaksi upeaa aurinkoista päivää osallistumalla aurinkopaneelitalkoisiin. Talkoiden – tai oikeammin oppimistyömaiden – tarkoituksena oli välittää osallistujille tietoa siitä miten aurinkopaneelit asennetaan erilaisille katoille ja mitä tässä työssä tulee huomioida. Osallistujat ovat mukana järjestyksessä jo toisessa eteläkarjalaisessa aurinkopaneelien yhteistilauksessa (katso lisää Aurinkosähköä Suomeen).

Työmaiden tavoitteena on, että osallistujat oppivat sekä tekemällä itse että myös jakamalla omaa osaamistaan ja näkemyksiään. Samalla oppimistyömailla ylläpidetään talkooperinnettä ja rakennetaan yhteisöllisyyttä. Talkooisäntä saa samalla työvoimaa asennukseen.


Vaikka olen kasvanut perheessä, jossa on harrastettu käsillä tekemistä, kaikenlaista rakentamista ja näpertelyä, olen itse rakennushommissa aika avuton – en erota pulttia mutterista, momenttiavainta lenkkiavaimesta enkä varsinkaan tiedä mitä on pianolanka. Siksipä jännitin talkoisiin osallistumista aika lailla. Pelkoni oli kuitenkin täysin turhaa ja minut otettiin joukkoon siinä missä muutkin.

Erityisen vaikuttunut olin siitä, kuinka turvallisuustekijät oli työmailla huomioitu. Katoilla oli turvaköydet, osallistujilla oli turvavaljaat ja kypärät päässä. Turvallisuusasiat käytiin läpi ja talkoopaikan koordinaatit oli kiinnitetty näkyvälle paikalle, mikäli jotakin sattuisi. Kun seuraavana päivänä sain haavan sormeeni, sain samalla läksytystä siitä, etten käyttänyt suojakäsineitä vaikka piti. Olihan minulla ne hanskat, mutta olin ottanut ne pois, koska tunsin olevani tosi kömpelö niiden kanssa. Eipä olisi pitänyt. Kuumana päivänä aurinkorasva ja vesi kuuluivat myös turvallisuustekijöihin.


Oma tavoitteeni oli kerätä tutkimusaineistoa osallistuvan havainnoin keinoin. Mukanani oli monenlaista varustusta, kamera sekä perinteinen kynä-paperi -yhdistelmä olivat jälleen kerran ne toimivimmat. Valokuvia kertyikin lähes pari sataa, videoklippejä muutamia. Muistiinpanoja kirjoittelin kotona vielä pitkälle iltaan. Päivien parasta antia oli ehdottomasti se, että sain itse nähdä ja myös kokeilla mitä kaikkea asennustyömailla tehdään. Aurinkopaneelien asennus vaatii monta erilaista työvaihetta ja työ on varsin ruumillista – korkean paikan kammosta ei ole hirveästi apua, jos paneeleita asentaa katolle. Vaikka aiemmin haastattelemani ihmiset ovatkin kertoneet, että paneelien asennus on lasten leikkiä, on kuitenkin totta, että se vaatii monenlaista osaamista, eikä rakennuskokemuksestakaan ole haittaa. Loogisen ajattelun on myös syytä olla kohdillaan, jotta säästytään suuremmilta virheiltä ja tietenkin myös turhilta rei’iltä katossa. Oppimistyömaat palvelivat juuri tätä tarkoitusta. Oppimistyömailla näytti syntyvän myös monenlaisia tarvelähtöisiä, tilanteeseen sopivia arjen innovaatioita.


Omat kokemukseni olivat molemmilla työmailla erittäin hyvät ja samalla hyvin erilaiset. Ensimmäisenä päivänä talkooväkeä oli 10 henkilöä ja oma työni painottui enemmän havainnointiin kuin osallistumiseen. Ihmisten kanssa oli helpompi jutella varsinaista oppimista häiritsemättä, sillä joku oli aina vähän sivussa varsinaisesta työstä. Toisena päivänä talkooväkeä oli puolet vähemmän ja oppimistilanne oli selkeästi tiiviimpi, jopa intiimimpi. Omaa kokemusta pulttien rasvauksesta ja mutterien kiinnittämisestä tuli enemmän, mutta samalla kuvaaminen ja keskustelu osallistujien kanssa jäivät vähemmälle. Kameraa käyttävä tutkija ei tällä työmaalla hävinnyt yleiseen hälinään, vaan kameran laukaisimen rasahdus kuului joka kerta selvästi. En tiedä johtuiko se edellisen päivän opeista, mutta toisena päivänä olin kyllä jo itse vähän paremmin kartalla niistä pulteista ja muttereista.


Ilokseni toisella työmaalla oli myös energiakysymyksistä ja paneelien asennuksesta kiinnostuneita naisia. Lähes kaikki aurinkoenergiaan liittyvät tilaisuudet, joihin olen osallistunut, ovat olleet hyvin miesvaltaisia. Haastatteluissa on kuitenkin tullut esille, että paneelien hankintapäätös tehdään yleensä yhteisesti ja nyt tapasin ensimmäisen naisen, joka tässä asiassa sanoi olevansa se primus motor.

Lämpimät kiitokset kaikille, että sain olla mukana. Toivotaan, että aurinkoiset säät jatkuvat.
Kristiina Korjonen-Kuusipuro

perjantai 31. tammikuuta 2014

Mitä rajoillemme on tapahtumassa?


Kaikki me olemme varmasti lukeneet tai käytännössä nähneet, miten Kaakkois-Suomen raja-asemia laajennetaan vastaamaan kasvavaa matkailijamäärää. Rajoja ylitetään ja matkailijavirrat näkyvät kaupunkikuvassa. Mahdollisesta viisumivapaudesta ja sen vaikutuksista rajapaikkakuntiin puhutaan. Mutta olemmeko muutosten kanssa yksin ja mitä rajoillemme on tapahtumassa?

Kävin tammikuun lopussa Joensuussa kuuntelemassa, miten EU:n ulkorajavalvonta on muuttumassa. Europarlamentaarikko Tarja Cronberg puhui Itä-Suomen yliopiston Venäjä- ja rajatutkimuskeskus VERA:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa EU:n uusista kehitteillä olevista rajavalvontajärjestelmistä. Järjestelmät liittyvät EU:n tavoitteisiin yhtenäistää rajatarkastusjärjestelmät kaikilla ulkorajoillaan, mukaan lukien niin maa- ja merirajat kuin lentoliikenteen rajanylityspaikat. 

Toinen uusista järjestelmistä on nk. Entry Exit -järjestelmä, jota kutsutaan myös ’älykkääksi rajaksi’. Älykäs raja tarkoittaa sitä, että rajatarkastukset automatisoidaan, eivätkä rajavartijat enää hoida matkustajien passintarkastusta tai haastattele heitä. Kolmansien maiden kansalaiset (ml. venäläiset) saapuvat EU:n alueelle biotunnisteella, joka on siirtymävaiheen jälkeen sormenjälkitunniste. Passin leimaus tapahtuu sähköisesti. Uusi automatisoitu järjestelmä tulee koskemaan niitä matkustajia, jotka hakeutuvat mukaan Registered Traveller Programme -ohjelmaan ja sen tarkoitus on nopeuttaa rajanylitystä kahdesta minuutista 20 sekuntiin matkustajaa kohti. Matkustajat, jotka eivät kuulu ohjelmaan käyvät läpi normaalin rajatarkastuksen. Toinen EU:n uusista järjestelmistä on Eurosur, jonka avulla valvotaan raja-alueita ja estetään laittomia rajanylityksiä Euroopan ulkorajoilla.

Cronbergin tarkoituksena ei ollut mainostaa uusia rajavalvontajärjestelmiä, vaan kasvattaa kansalaisten tietoutta niistä ja herättää keskustelua järjestelmien mielekkyydestä. Järjestelmät kustantavat EU:lle 1,3 miljardia euroa, jonka lisäksi jäsenvaltiot joutuvat sijoittamaan uuteen rajavalvontatekniikkaan huomattavia euromääriä. Cronberg on huolissaan, että valvontajärjestelmien yhtenäistämisessä jää huomiotta EU:n ulkorajojen moninaisuus. Jos meillä puhutaan rajanylitysliikenteen sujuvoittamisesta, EU:n eteläisillä rajoilla taistellaan Välimeren ylitse tehtävien usein hengenvaarallisten laittomien maahantuloyritysten kanssa. Eurosur-järjestelmään liittyvät automaattilennokit voivat etelärajoilla pelastaa ihmishenkiä, mutta ovat tuskin tarpeellisia Suomen ja Venäjän välisellä rajalla.

Tilaisuudessa puhunut Pohjois-Karjalan rajavartioston majuri Jukka Lukkari yhtyi Cronbergin mielipiteeseen, mutta kannatti Entry Exit -järjestelmän käyttöönottoa. Suomen ja Venäjän välisellä rajalla suurimmat haasteet liittyvät tasapainoiluun leikkausten ja laajennusten välillä. Kun rajanylitysliikenne kasvaa, mutta palkkarahat kaventuvat, tuo uusi tekniikka tuo apua resurssipulaan. Mahdollinen viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä moninkertaistaa liikenteen Kaakkois-Suomen rajanylityspaikoilla. Entry Exit -järjestelmää kehitetään viisumivapautta silmälläpitäen, mutta niitä ei ole sidottu toisiinsa.

Tutkijan näkökulmasta EU:n moninaiset rajat ja uudistuvat rajavalvontajärjestelmät tarjoavat paljon hedelmällisiä tutkimusaiheita. Kyse on itse asiassa laajemmista yhteiskunnallisista kysymyksistä, kuten ihmisoikeuksista ja eri maiden kansalaisten välisestä tasa-arvosta. Oulun yliopiston maantieteilijä Eeva-Kaisa Prokkola liittää uudet valvontajärjestelmät ”Linnoitus-Euroopan” käsitteeseen. EU, jonka kantava ajatus on vapaa liikkuvuus rajojen ylitse, kasvattaa ympärilleen muuria. Rajojen sisälle pääsy on yhä hankalampaa monille kolmansien maiden kansalaisille ja järjestelmät voivat vaikeuttaa esimerkiksi turvapaikan tarpeessa olevien ihmisten pääsyä EU:n alueelle. Prokkolan mukaan uudet järjestelmät vievät myös EU:ta kohti valvontayhteiskuntaa. Entry Exit -järjestelmän tiedot kerätään EU:n rajaturvallisuusviraston Frontexin tietopankkiin, josta tulee kaikkien jäsenmaiden yhteinen maailman suurin tietopankki. Prokkola asettikin kuulijoille kysymyksen, haluammeko liikkua kohti tällaista yhteiskuntaa.

Jos keskustelutilaisuudesta voi tehdä yhden johtopäätöksen, on se, että rajat eivät ole katoamassa mihinkään. Rajoilla on myös aina kaksi puolta, mikä edellyttää sujuvaa yhteistyötä rajaviranomaisten kesken ja rajanylitysjärjestelmien kehittämistä myös toisella puolella. Tavallisen tallaajan näkökulmasta on kai tärkeintä, että raja-alueilla on turvallista asua ja että rajanylitys on sujuvaa. 

Virpi Kaisto